Ajatuksia työnteosta ja runoudesta

Olen teinipojasta asti diggaillut runoutta. Jossain vaiheessa se meni sitten niin syvälle ihon alle, että löysin itsestäni rohkeutta alkaa myös muokkaamaan sitä. Minulle muokkaaminen tarkoitti tapahtuman järjestämistä, sillä runoja olin jo kirjoittanut yhtä pitkään, tai pidempäänkin, kuin olin niitä lukenut.

Nyt tilanne on mennyt siihen, että huomaan olevani koulutettu kulttuurialan ammattilainen (kulttuurituottaja AMK), runoaktiivi ja esiintyvä sanataiteilija. Olen omistanut yli viisi vuotta elämästäni haaveelle, joka toteutui, ainakin osittain. Uskallan viimein kutsua itseäni runoilijaksi, (titteli jota pidän kovassa arvossa) jonka lisäksi olen myös (mielestäni) yhden maamme kiinnostavimman kulttuuritoimijan eli Helsinki Poetry Connectionin puheenjohtaja. En voi kiittää tästä tilanteesta juuri ketään muuta kuin itseäni ja tietysti niitä ihmisiä, jotka kanssani ovat nämä vuodet toimineet, suurimmilta osin pyytettömästi ja lämmöllä. Osa heistä on tehnyt sen palkatta, rakkaudesta lajiin, osa palkalla, mutta aina rakkaudesta lajiin. Se rakkaus tässä hommassa on ollutkin hienoa!

Tähän tilanteeseen päätyminen on tarkoittanut kohdallani tuhansia työtunteja, joista suurimmilta osin ei ole maksettu mitään palkkaa tai jos tilaisuuden järjestämisestä (esiintyjäbuukkaukset, tiedotus, markkinointi, apurahojen haku, yhteydenpito esiintyjiin, baarihenkilökuntaan, yhteistyötahoihin, valokuvaajiin, graafikoihin,  tiskijukkiin, jne.) on jotain jäänyt mun taskuun, se on ollut hyvin vähäistä, sellaista ettei sillä vuokria maksella.

Olen antanut kymmeniä haastatteluja lehtiin, radioon, televisioon, blogeihin, jne. ja kaikki siihen käyttämäni aika on ollut palkatonta. Olen järjestänyt noin 300 runotapahtumaa (yhteistyössä monien hienojen ihmisten kanssa), julkaissut kaksi runomusiikkilevyä ja kaksi runokirjaa (omalla rahallani). Alkuaikoina maksoin jopa muutaman kerran esiintyjien palkkoja omasta pussistani, koska tehdystä työstä kuuluu saada liksaa. Pyörittämäni toiminta on jopa saanut virallisia tunnustuksia (Helsingin kulttuuritekokunniamaininta tjsp. ja runotekopalkinto viime vuonna). Palkinnot eivät ole tarkoittaneet minulle penniäkään rahaa. Voiko siis olla niin, että tämä toiminta ei ole kannattavaa, koska siitä ei tunnu muodostuvan taloudellisesti kannattavaa?

Tällä hetkellä edessäni on yksi suuri kysymys: onko tätä touhua mitään järkeä jatkaa? Olen tehnyt viimeisten viiden vuoden aikana niin paljon duunia tämän eteen, että siinä on välillä kärsinyt jo ihmissuhteetkin. Toisaalta olen myös tekemisen kautta saanut paljon uusia tuttavia, ystäviäkin. Minulla on edelleen vaimo vierellä, jota ilman en voisi kuvitella eläväni. Olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, jotta tällä duunilla voisi elää, jotta mahdoton muuttuisi mahdolliseksi. Siksi moni on joutunut huomaamaan, että minusta on tullut etäisempi ystävänä, aikaa ei vaan riitä kaikelle. Anteeksi!

Työni ja sen hedelmät on tarjonnut esiintymismahdollisuuksia (palkallisia ja palkattomia) sadoille tuntemattomille ja tunnetuille esiintyjille, mutta myös graafikoille, jne. Keskeisimpiä yhteistyökumppaneita kaikessa tekemisessäni on ollut HPC:n aktiivien lisäksi Nuoren Voiman Liitto, mutta myös monet yksittäiset ihmiset ja organisaatiot, jotka ovat kokeneet työni arvokkaaksi ja halunneet olla mukana edesauttamassa sitä. Kiitos siitä!

Tälle kirjoitukselle minulla ei ole valitettavasti nokkelaa lopetusta. Tämä kirjoitus on enemminkin kysymys. Tämä on avautumista, avunhuutoa ja itsetutkiskelua. Onko tässä enää mitään mieltä? Miten tällaisen toiminnan, jonka lukuiset ihmiset kokevat kuitenkin arvokkaaksi, voisi saada edes sellaiseen jamaan, että siitä saisi siedettävää palkkaa, edes sellaista ettei tarttis iltaisin pyöriä sängyssä ja miettiä, mistä maksaa seuraava vuokra, uskaltaako yrittää lapsia, kun tietää ettei niille ole massia, tai miten osallistua kaverin häälahjaan? 

Hauskaa on toki ollut, sitä en kiellä, mutta tällä hetkellä on kyllä todella kiikun kaakun kannattaako tällaista duunia enää tehdä. Puntarissa heilahtee oliko tämä vain jokin välivaihe elämässäni (jonka onneksi koin ja tein) vai voiko tästä jotenkin muodostua työ, joka toivottavasti tarjoaisi töitä ja iloa myös muille. Kirjoittamisesta en oletakaan saavani palkkaa, vaikka olen kyllä jo kerran apurahan kirjoittamiseen saanutkin. Vilpitön kiitos siitä, ilman sitä en huomenna julkaisi seuraavaa kirjaa! 

Runous on ilmaa jota hengitän, mutta tapahtumat sen ympärillä, en ole varma mitä ne ovat, kaiketi hetkiä, jossa me saatamme yhtäkkiä yhdessä nähdä ja kokea tuon ilman. Sen kokemuksen tarjoaminen yleisölle on ollut palkkio sinänsä, mutta nyt haluaisin jo muutakin. Haluaisin edellytykset edes hieman turvallisemmalle elämiselle. Haluan saatana liksaa! Haluan ettei kukaan enää kysele juontamaan tai esiintymään ilman palkkaa! En jaksa sitä, että tulee keikkamestalle ja joku lyö YHDEN (1) drinkkilipun käteen ja sanoo, että tilaisuuden yhteydessä voit myydä kirjojasi tai että joku ehdottaa "yhteistyötä", koska "tää on hyvää mainosta, saatte näkyvyyttä".

Etsitään kaikkiin kysymyksiin ratkaisuja yhdessä, mutta muistetaan myös, että jokaisen kuuluisi saada korvaus tekemästään työstä! Ei kuitenkaan luovuteta, ei ainakaan ennen kuin kaikki kortit on katsottu! Rakkautta ja runoutta kaikille, kevät sieltä kuitenkin tuli!

Helsingissä 26.3.2014

Helsinki Poetry Connection ry:n ensimmäisen vuosikokouksen kynnyksellä

Harri Hertell, runoilija ja kulttuurituottaja (AMK)